Pakina

Van­hem­mil­la­ni on tapa­na ikä­vys­tyt­tää minut kuo­li­aak­si type­ril­lä kom­men­teil­laan sii­tä, miten vai­ke­aa elä­mä muka­mas oli, kun he oli­vat nuo­ria. Tie­dät­te­hän.… Kou­luun piti kävel­lä aina 30km ylä­mä­keen molem­piin suun­tiin joka iki­nen aamu ympä­ri­vuo­den kes­tä­vis­sä lumi­myrs­kyis­sä kan­taen nuo­rem­pia sisa­ruk­si­aan seläs­sään. Ja kou­lus­sa oli vain yksi luok­ka­huo­ne ja kaik­ki sai­vat vain kymp­pe­jä, vaik­ka kaik­ki oli­vat myös töis­sä 16 tun­tia päi­väs­sä näl­kä­pal­kal­la, ettei per­heen tar­vin­nut näh­dä näl­kää. Itse en kos­kaan ker­toi­si täl­lai­sia, van­noin… Mutta…nyt kun olen van­hem­pi, niin en voi kuin ihme­tel­lä, miten help­poa nyky­nuo­ri­sol­la on. Niil­lä on kaik­ki niin hyvin! Minun nuo­ruu­tee­ni ver­rat­tu­na he elä­vät kuin kunin­kaat! Nyky­nuo­ret eivät todel­la­kaan ymmär­rä, miten hyvin heil­lä on asiat! Kun olin nuo­ri, niin ei meil­lä ollut mitään inter­net­tiä. Jos halusim­me tie­tää jotain, niin menim­me kir­jas­toon ja haim­me sen tie­don itse. Ei ollut copy-paste toi­min­toa, muis­tiin­pa­not jou­tui vään­tä­mään ihan itse mate­ri­aa­lis­ta, jota var­ten ensin kah­la­si sivu­kau­pal­la kir­jo­ja läpi. Eikä sil­loin ollut säh­kö­pos­tia! Mei­dän piti kir­joit­taa kir­jei­tä, pape­ril­le, kynäl­lä. Ja sit­ten piti kävel­lä ulos, jos­kus jopa kadun toi­seen pää­hän, että sai kir­jeen lai­tet­tua pos­ti­laa­tik­koon ja sil­ti­kin sen peril­le­me­no kes­ti vii­kon. Eikä meil­lä ollut MP3:sia tai Naps­te­rei­ta! Jos halusi varas­taa musiik­kia, piti kävel­lä levy­kaup­paan ja varas­taa se itse. Tai odot­taa koko ilta radion vie­res­sä, että sai nau­hoi­tet­tua kap­pa­leen radios­ta ja sil­loin­kin juon­ta­ja yleen­sä puhui bii­sin alun tai lopun pääl­le ja pila­si koko kap­pa­leen. Levyt oli­vat mus­tia muo­vi­lät­ty­jä ja mak­soi­vat omai­suu­den. Ne piti kään­tää itse, jos halusi kuun­nel­la molem­mat puo­let. Eikä voi­nut kuun­nel­la autos­sa — tosin, eipä auto­ja­kaan ollut joka per­hees­sä. Kaset­te­ja pys­tyi sen­tään usein kuun­te­le­maan autos­sa, mut­ta nekin piti kään­tää. Ja niis­tä hajo­si­vat nau­hat luvat­to­man usein, jol­loin mikään ei pelas­ta­nut lem­pi­ka­set­tia­si. Ei ollut var­muus­ko­pioi­ta tie­to­ko­neen kova­le­vyl­lä. Eikä meil­lä ollut mitään hie­noa tek­niik­kaa, kuten kopu­tus­toi­min­toa puhe­li­mes­sa. Jos olit puhe­li­mes­sa, kun joku soit­ti, niin soit­ta­jan­pu­he­lin tuut­ta­si varat­tua. Eikä meil­lä ollut mitään vitun soit­ta­jan­nu­me­ron­näyt­tö­jä­kään. Kun puhe­lin soi, ei ollut aavis­tus­ta­kaan, kuka se oli. Oli vaan pak­ko ottaa ris­ki ja vas­ta­ta! Ja itse puhe­lin, nii­tä­hän oli jokai­sel­la per­heel­lä yksi. Kes­kel­lä aulaa, että kaik­ki var­mas­ti kuu­li­vat kaik­ki kes­kus­te­lut. Ja joh­dol­la sei­näs­sä kiin­ni, ettei sitä voi­nut siir­tää­kään, kos­ka se irto­si sei­näs­tä jos käve­lit pari met­riä. Pika­va­lin­nas­ta ei mei­dän nuo­ruu­des­sam­me oltu kuul­tu­kaan. Kun vei­va­sit pyö­reäl­lä kie­kol­la kave­rin nume­ron, ja nume­ro oli­kin varat­tu — vei­va­sit sen uudes­taan. Ja ehkä uudes­taan. Ja ehkä vie­lä. Iki­nä ei myös­kään tien­nyt, kuka näi­hin kol­lek­tii­vi­siin puhe­li­miin vas­ta­si — yleen­sä ei aina­kaan se oma kave­ri, vaan joku muu per­heen­jä­sen. Jol­loin piti esi­tel­lä itsen­sä ja koh­te­li­aas­ti pyy­tää hake­maan kave­ri puhe­li­meen! Eikä meil­lä ollut mitään Pleik­ka­rei­ta ja hienoja3D-grafiikoita. Meil­lä oli joku kämäi­nen tv-peli ja tie­to­ko­ne Com­mo­do­re 64! Ja maa­il­mas­sa oli sor­mil­la las­ket­ta­va mää­rä pele­jä, kuten Space Inva­ders ja Aste­roids, jot­ka näyt­ti­vät lähin­nä legoil­ta. Pelin­hah­mot oli­vat neliöi­tä. Sinä olit neliö Ava­ruuso­len­not oli­vat neliöi­tä. Ammuk­set oli­vat neliöi­tä. Aste­roi­dit oli­vat neliöi­tä, jot­ka ammut­taes­sa hajo­si­vat pie­nem­mik­si neliöik­si. Eikä sil­loin ollut mitään vai­keus­ta­so­ja tai kent­tiä, vaan sama kent­tä ja vai­keus­ta­so ikui­suuk­siin asti. Eikä pele­jä voi­nut pela­ta läpi, peli vain jat­kui aina vai­keam­pa­na ja nopeam­pa­na kun­nes kuo­lit. Ihan kuin elä­mä! Eikä lef­fa­teat­te­reis­sa ollut kal­te­vaa lat­ti­aa, vaan kaik­ki pen­kit oli­vat samal­la kor­keu­del­la! Jos edes­sä­si istui pit­kä hujop­pi, niin se sii­tä, eipä tar­vin­nut kat­soa sitä lef­faa. Ja toki meil­lä oli telk­ka­ri, mut­ta sil­loin oli kak­si kana­vaa ja nekin mus­ta­val­koi­sia. Eikä ohjel­mia näh­nyt mis­tään teks­ti­tee­vees­tä, vaan ne piti kat­soa leh­des­tä. Eikä sil­loin ollut mitään Car­toon Network­kia! Piir­ret­ty­jä tuli vain lau­an­tai­aa­mu­na. Ymmär­rät­te­kö te?? Piti odot­taa koko viik­ko näh­däk­seen piir­ret­ty­jä. Kana­va­surf­fail­les­sa pysyi mei­dän nuo­ruu­des­sam­me hyväs­sä kun­nos­sa, kos­ka ei ollut kau­ko­sää­ti­miä. Joka ker­ta kana­vaa vaih­det­taes­sa tai ään­tä sää­det­täes­sä piti kävel­lä tv:n luok­se!! Täl­lä kai­kel­la tar­koi­tan, että nyky­nuo­ril­la on asia niin “#%%/ hyvin! He ovat täy­sin pilal­le hem­mo­tel­tu­ja, eivät var­mas­ti kes­täi­si elä­mää 80-luvulla!

Tatra T57

Tat­ra T57 oli tšek­kos­lo­va­kia­lai­sen Tat­ran vuo­si­na 1931–1947 val­mis­ta­ma hen­ki­lö­au­to. Sii­tä teh­tiin usei­ta kori­mal­le­ja, jois­ta osa oli rää­tä­löi­ty asia­kas­tar­peen mukaan. Tšek­kos­lo­va­kian lisäk­si auto­ja val­mis­tet­tiin lisens­sil­lä Itä­val­las­sa.

Lue lisää »

Pelastetaan gorillat

Ihmi­set ja goril­lat ovat läheis­tä sukua – jaam­me perä­ti 98,3 % peri­mäs­täm­me. Suku­lai­suus­suh­de ei ole toi­mi­nut kui­ten­kaan goril­lan eduk­si: Ihmi­nen tap­paa näi­tä upei­ta eläi­miä lihan vuok­si. Nii­tä pyy­dys­te­tään myös lem­mi­keik­si ja usko­mus­hoi­to­jen tar­pei­siin. Lisäk­si eli­nym­pä­ris­tön tuhou­tu­mi­nen ja pilaan­tu­mi­nen uhkaa­vat goril­lo­ja.

Lue lisää »

Mikä verkkolehti on ja kuinka se toimii

Samal­la taval­la, kuin nipus­ta pape­ria syn­tyy leh­ti sito­mal­la sivut yhteen, verk­ko­si­vuis­ta syn­tyy “leh­ti” lisää­mäl­lä tar­vit­ta­va tek­no­lo­gia ja omi­nai­suu­det. TimeZi­ne on “aito” verk­ko­leh­ti, se on suun­ni­tel­tu ruu­dul­ta luet­ta­vak­si ja säh­köi­seen jul­kai­su­toi­min­taan.

Lue lisää »

Juice teki miehen työn

Juice Les­ki­nen jät­ti jäl­keen­sä val­tai­san tuo­tan­non. Pää­asias­sa tun­nem­me hänet puhut­te­le­vas­ta ja rik­kaas­ta musii­kil­li­ses­ta tuo­tan­nos­ta, mut­ta myös hänen kir­jal­li­set ansion­sa ovat mit­ta­vat.

Lue lisää »

Dinosaurusten kehittyminen ja kukoistus

Nimi Din­osau­rus tar­koit­taa hir­mu­lis­koa ( kreikk. dei­nos, ‘hir­mui­nen’ ja sau­ros, ‘matelija/lisko’). Nimen kek­si vuon­na 1842 englan­ti­lai­nen luon­non­tut­ki­ja Ric­hard Owen. Eri din­osau­rus­ten nimis­sä on eri­lai­sia päät­tei­tä ja mui­ta osia, jot­ka kuvaa­vat nii­den omi­nai­suuk­sia, esi­mer­kik­si sii­vel­li­syyt­tä tai ham­pai­ta. Pää­tet­tä ‑sau­rus käy­te­tään eten­kin mate­li­ja­mais­ten eläin­ten nimis­sä, ja pää­te ‑rap­tor (lat. ‘ros­vo’) tar­koit­taa saa­lis­ta­jaa ja petoa. Nimiä on annet­tu usein myös tut­ki­joi­den ja löy­tö­paik­ko­jen mukaan.

Lue lisää »

Arkkitehtuuri oli joskus kaunista

Eliel Saa­ri­nen (1873 – 1950) oli kan­sain­vä­li­ses­ti tun­net­tu suo­ma­lai­nen ark­ki­teh­ti. Hänen pää­tyy­li­suun­tan­sa oli­vat kan­sal­lis­ro­man­tiik­ka ja jugend. Opis­kel­les­saan tek­ni­ses­sä kor­kea­kou­lus­sa Eliel Saa­ri­nen tutus­tui kah­teen muu­hun nuo­reen ark­ki­teh­tiin, Her­man Gesel­liuk­seen ja Armas Lindgre­niin. Kol­mik­ko perus­ti 1896 ark­ki­teh­ti­toi­mis­ton Gesel­lius, Lindgren & Saa­ri­nen.

Lue lisää »
Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on pinterest
Do NOT follow this link or you will be banned from the site!